"Suvaitsevaisuus" on pätemistä omalla hyvyydellä ja eettisyydellä. Koska se on pätemistä, sen on oltava jotain, joka erottaa "suvaitsevaisen" suurimmasta osasta muita ihmisiä. Sen on oltava salatiedettä, jossa pätevät monimutkaiset säännöt, koska muuten ei tarvittaisi "suvaitsevaisuusasiantuntijoita" ja "-konsultteja". Suurin osa ihmisistä suvaitsee mukisematta kaikkea sellaista, missä on jotain järkeä ja mistä ei ole itselle ja ympäristölle haittaa. Esimerkiksi tataarien Islam-seurakunta ei ole koskaan herättänyt pelkoa eikä intohimoja suomalaisissa. Koska tällaiseen suvaitsevaisuuteen yhtyvät melkein kaikki, se ei ole hyvää suvaitsevaisuutta, sillä "suvaitsevaisuuden" tehtävähän on juuri erottaa "suvaitsevaiset" useimmista muista. ...
Jos "suvaitsevaiset" ryhtyisivät tukemaan niitä muslimimaailman elementtejä, jotka yhtyvät meille pyhiin arvoihin (yksilönvapaudet, ihmisoikeudet), he joutuisivat sanomaan ääneen, että länsimainen järjestelmä on parempi kuin islamilainen, ja että islamilaista järjestelmää, sellaisena kuin se nykyään useimmissa tapauksissa on, pitää muuttaa. Tällainen ajatus on tietysti kauhistus, koska "suvaitsevainen" kulttuurirelativismi on juuri sitä, että meidän on muututtava ja sopeuduttava. Kaikki muut ovat koskemattomia.
"Suvaitsevaisuudessa" on siis kyse lähinnä "suvaitsevaisista" itsestään ja heidän ongelmistaan itsensä kanssa. ...
Tämä on maksimimäärä jonka Vääräuskoinen kehtaa lainata ilman lupaa. Lukekaa Halla-Ahon kirjoituksia. Hyvin usein niissä kiteytyy sanoiksi jotain olennaista.
Koska Vääräuskoinen on täysin häpeämätön ja puhuu toisinaan sellaisista asioista joista ei saa puhua, lisää hän asian tiimoilta kannanottonaan tämän:
Kun suvaitsevainen monikulttuuri-ihminen päätyy adoptoimaan lapsen, mikä tahansa Venäjän orpolapsi ei kelpaa. Lapsen täytyy olla Afrikasta ja lapsen täytyy olla musta. Miksi niin? Monikulttuuri-intoilijalle adoptiolapsi ei ole (pelkkä) ihminen, lapsi on statement, julistus. Lapsi on kuin käyntikortti joka huutaa: katsokaa minua, olen edistyneempi ja suvaitsevaisempi kuin te, olen adoptoinut neekerin!
Monikulttuuristille ei ole lainkaan tärkeää sopeutuuko adoptiolapsi suomalaislasten joukkoon, tai kiusataanko häntä koulussa, tai millaisia traumoja saattaa syntyä ihmiselle siitä että hän koko nuoruutensa poikkeaa joukosta. Lapsen tulee olla paitsi buusti omalle egolle, myös monikulttuuri-ideologian keihäänkärki jolla näytetään närhen munat suvaitsemattomille junteille ja lisätään moninaisuutta ja erilaisuutta. Se on rikkautta, sanotaan.
